Jussi Airaksinen

Anteeksipyynnöstä

Mediatila on viime päivinä täyttynyt Aku Louhimiehen tuotantoihin liittyvistä aiheista. En halua koskea niihin liittyviin yksityiskohtiin, koska minä tai läheiseni eivät ole olleet tuotannoissa mukana. Minulla ei voi olla mitään tietoa, mitä kuvauksissa on tapahtunut, miten itse kukakin on asian kokenut, eikä asia millään muotoa minulle kuulu. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa yleisemmin anteeksipyynnön merkityksestä ja siitä keskustelusta, mitä erilaisten anteeksipyyntöjen ympärillä julkisuudessa käydään.

Julkisuudessa usein paheksutaan sellaista anteeksipyyntöä, jossa pyydetään anteeksi sitä, miltä toisesta tuntuu eikä omia tekoja. Wikipedia käyttää tästä termiä ”non-apology apology”, jonka voisi suomentaa epäanteeksipyynnöksi. Jos sanoo, että ”minusta on kurjaa, jos sinusta tuntuu kurjalta” tai ”olen pahoillani siitä, että sinusta tuntuu tuolta”, pyritään osoittamaan empatiaa, vaikka anteeksipyytäjä itse ei pystyisi kokemaan vastapuolen tunteita tai olemaan tämän kanssa samaa mieltä.

Usein ihmisten välisten konfliktien käsittelyssä tuo on suunnilleen ainoa anteeksipyynnön taso, jolle voidaan päästä. Jos tuon verran pystyy osoittamaan empatiaa, niin silloin on myös yleensä olemassa valmiuksia hallita konfliktia siten, että voidaan esimerkiksi luoda toimintamalleja, kuinka konfliktin uusiutuminen tai syveneminen voidaan estää.

Koska itse en ole tekemisissä kummankaan konfliktin osapuolen kanssa, en koe, että minulla olisi mitään asiaa määrätä kummankaan puolesta, minkälaisia anteeksipyyntöjä tai muita hyvittelyjä he tarvitsevat voidakseen elää asian kanssa tai tehdäkseen yhdessä töitä vastaisuudessakin. Pikemminkin ulkopuolisten sekaantuminen konflikteihin niin julkisuuden kuin esimerkiksi henkilökohtaisten verkostojen kautta yleensä monimutkaistaa ja syventää konfliktia.

Teen itse töitä konfliktien parissa (sovittelen rikoksia ja riitoja sekä toimin tutkijana ympäristökonfliktien hallintaan liittyvien aiheiden parissa). Niissä konflikteissa ja kofliktien ratkaisuissa, joita olen nähnyt, ”minä tein väärin” -tyyppiset anteeksipyynnöt ovat äärimmäisen harvinaisia, eiväkä ne varsinkaan synny ulkupuolisten paineiden tuloksena. ”Minä tein väärin” -tyyppiset anteeksipyynnöt syntyy lähes ainoastaan silloin kun osapuolilla syntyvät voimakas empatia toisiaan kohtaan ja samanaikaisesti henkilö havaitsee käyttäytymismalliensa olleen epäjohdonmukaisia suhteessa tämän henkilökohtaiseen arvomaailmaansa tai aiempaan toimintaansa. Eikä aina edes silloin. Ulkopuolelta tuleva paheksunta vaikuttaa ihmiseen lähinnä siten, että tämä vetäytyy kuoreensa ja keksii teoilleen uusia selityksiä, puolusteluja ja oikeutuksia.

Olen istunut lukuisia kertoja samassa pöydässä rikoksesta epäillyn ja uhrin kanssa käsitellen kipeitä asioita. Silti kertaakaan en ole kuullut kummankaan sanovan, että pitää anteeksipyyntöä loukkaavana, ellei kommentti ole selvästi osoitettu tahalliseksi sarkasmiksi. Vanha totuus pitänee paikkansa: ihmisen tunteita ei myöskään kannata olettaa, koska silloin menee helposti pieleen. Varmempi on aina kysyä.

Kun vaihtoehdot yleensä ovat joko ”anteeksi jos koit itsesi loukatuksi” -tyyppinen anteeksipyyntö tai oleminen ilman minkäänlaista anteeksipyyntöä, niin yleensä tuo ensimmäinen tarjoaa jonkinlaisen lähtöalustan sille, että konflikti saadaan puretuksi tai ainakin estettyä sen paheneminen.

Anteeksipyytämisen tavassa tosin on kulttuurisia eroja. ”Minä tein väärin” -tyyppisen anteeksipyynnön saa erittäin helposti esimerkiksi japanilaisilta verrattuna suomalaisiin, ja tähän ilmiöön vaikuttaa voimakkaasti kulttuuri. Ilmiötä voisi todennäköisimmin lähestyä japanilaiseen kulttuuriin omaksutun häpeän tuntemuksen ja kasvojen menettämisen pelon kautta. Lisäksi japanilainen kulttuuri korostaa vaatimusta mukautua massaan häivyttämällä ihmisen yksilöllisyyttä. Eri muodollisuusrekisterissä, eri puhujille ja eri vastaanottajille tarkoitettuja anteeksipyyntömuotoja on japanin kielessä lukuisia. Jos anteeksi pyydetään erittäin matalalla kynnyksellä, niin myös anteeksi annetaan yhtä helposti, koska siinäkään tilanteessa ei sovi tehdä itsestään numeroa. Moni epäkohdista jää myös anteeksipyytämättä, koska itsensä kokemien epäkohtien esiintuominen voidaan kokea epäsopivaksi.

Muistan elävästi esimerkiksi yhdessä rikossovittelutilanteessa kaksi jäyhää suomalaista miestä, jotka ehkä jännittivät tilannetta, eivätkä olleet tottuneita tunnepuheeseen. Siitä huolimatta toisen osapuolen suoraselkäisesti vastuunkannosta esimerkiksi korvauksiin suostumisessa ja yleisestä tuppisuisuudesta välittyi kaikille sanaton viesti, että hän ymmärsi toimineensa väärin omalla mittapuullaan ja teko jossain määrin hävetti häntä itseään. Anteeksipyyntö siis välittyi tilanteessa, vaikka itse sana ”anteeksi” unohtuikin sanoa. Tässäkin asiassa pystyttiin löytämään jopa niin hyvä ratkaisu, että luultavasti osapuolet saattavat oma-aloitteisesti tervehtiä kohdatessaan toisensa pihalla.

Mistä pyydetään tai pitäisi pyytää anteeksi on hyvä keskustelunaihe, koska se opettaa meitä ymmärtämään toisiamme ja itseämme sekä tulemaan paremmin toimeen toistemme kanssa. Meidän jokaisen tarpeet, tunteet ja tavat kokea erilaisia asioita ovat yksilöllisiä. Samoin anteeksipyynnön tapaan ja tarkoitukseen vaikuttaa aina kulttuurinen konteksti. Varmaa on kuitenkin aina se, että anteeksipyyntö lähtee jokaisesta meistä itsestämme. Paheksumalla tai anteeksipyyntöä vaatimalla ei pysty edistämään vilpittömän anteeksipyynnön saamista silloin kun toinen osapuoli ei ole sellaista halukas esittämään, vaan paheksunnalla tai anteeksipyynnön vaatimisella voi olla jopa päinvastainen vaikutus.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän JuhaniVehmaskangas kuva
Juhani Vehmaskangas

Aikoinaan eräs julkinen taho toimi minua kohtaan pahasti väärin, ja vieläpä julkisesti, edellytin että pyytävät anteeksi. Heidän julkinen vastauksensa oli: olemme pahoillamme.

Mielestäni juurikin tuollainen: olemme pahoillamme, olen pahoillani, ei ole mikään anteeksipyyntö.

Olen pahoillani :-)

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Valitettavasti kautta koko tunnetun kulttuurihistorian on havaittavissa ollut myös "opetuksia" moraalin ja sen julki-ilmentyvän integriteetin tahattomasti korruptoituneen tai vilpillisen hyväksikäytön suhteesta; arkikielen sanoin hurskastelun ja ulkokullaisuuden esiintulosta silloin, kun sen avulla uskotaan tietoisesti tai alitajusesti saavutettavan jotain epäeettistäkin ns. omaa hyvää. Useimmin valtaosa ihmisistä syyllistynee tällaiseen ihan melkein ainakin bona fide, jolloin anteeksipyyntökin on vilpitön. Toisaalta, oikeassa kohtaa syytöksensä esittävän ei edellytetä esittävän anteeksipyyntöään, vaikka hän olisi itse asiassa ollut itse yhtä vilpillinen.

Mikä onkaan inhorealismiraadin käsitys ao. spekulaatioista.

1) Voisiko #metoo-kampanjan ajankohtaisuuden lisäksi näyttelijöiden huolen ajoituksen takana olla muitakin, jopa ehkä julkipantuja raadollisempiakin tekijöitä, jotka näyttäisivät yhdistävän teknisteoreettisesti Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -produktiota ja hyvinkin tasan tarkkaan 50 vuoden takaista Jörn Donnerin Mustaa valkoisella -tuotantoa?* Molemmat tunnetaan jo valmistumisvaiheessa siitä, että ne saavuttavat poikkeuksellisen suuren suosion, ja molempien takana on ollut vakavaraisia tahoja, jotka kaikki saanevat harvinaisen todennäköisesti omat sijoituksensa takaisin. Donner kuului Kristiina Halkolan laulamiin 20 kulttuuririkkaaseen ökyperheeseen, ja Tuntemattoman yleisömenestys on satanut kassalaareihin jopa Turhapuroja runsaammin. Toki huippunäyttelijät ovat saaneet oman listataksaosansa kukin, mutta kun jaettavaa kerran näyttäisi tulevan ylimääräistäkin niin... - Mikä on harrastajajuristien mielipide, voisiko joku tuntea jenkkityylistä houkutusta lähteä kaivelemaan työoloja ja lakipykäliä näissä tapauksissa kärkkäämmin kuin puhtaasti apurahatuloisten verorahastuskomiteaohjaajien puolityhjille taskuille tähdättäessä?

2) Voisiko molemmissa tai jommassakummassa aikansa metoo-tapauksessa olla kyse ohjaajan puolelta ilmenneestä excuse-hurskastelusta ja ulkokullaisuudesta tapausten ja niiden julkisen selvittelyn yhteydessä ehkä omaa raadollisuuttakin peitellen?

3) Voisiko molemmissa tai jommassakummassa aikansa metoo-tapauksessa olla kyse sekä ohjaajan että näyttelijäkunnan puolelta ilmenneestä hurskastelusta ja ulkokullaisuudesta tapauksia esilletuotaessa ja niiden julkisen selvittelyn yhteydessä ehkä omaa raadollisuuttakin (kohdat 1 ja 2) peitellen?

*) Ks. Jörn Donner on kokenut 'muiden' ohjaajien kyseenalaistavan naisen ein http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252644-j...

Toimituksen poiminnat