Jussi Airaksinen

Rajoittaako CETA ympäristö- tai kaivoslainsäädännön kehittämistä?

EU:n ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus (CETA) on puhuttanut TTIP:tä koskevan keskustelun jälkimainingeissa. CETA:aan sisältyy myös investointisuojamekanismi, jota koskien Vihreä lanka uutisoi ulkoasiainvaliokunnan pohtivan kiireellisiä muutoksia kaivoslakiin. Selvitystarve perustuu puutteellisille käsityksille investointiriitojen kansainväliseen oikeuteen perustuvasta korvauskäytännöistä.

Lähtökohta investointiriidoissa on, että jos jotain tulee korvattavaksi, niin ainoastaan tehdyt investoinnit, eikä saamatta jääneitä tuottoja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos Suomen valtio päättäisi nyt kansallistaa ilman korvausta Yaran (norjalainen) apatiittikaivoksen Siilinjärvellä, korvattavaksi tulisi ainoastaan se, mitä Yara on kaivoksesta maksanut ottaen huomioon sen erotuksen, mitä tuottoja Yara on kaivoksesta saanut. Tulevaisuuden potentiaalisia tuottoja ei tällöin korvattaisi. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että jos nyt vaikkapa Svenska Bergsbruk ab haluaisi perustaa kaivoksen Suomeen ja Suomi ei sitä sallisi, mitään korvattavaa ei olisi, koska ei ollut investointejakaan.

Suomi on jo nykyisellään ratifioinut reilusti yli sata investointisuojasopimusta eri valtioiden kanssa. Yhdysvallat ja Kanada muutamien muiden ohella puuttuvat tosin listalta. Vaikka sopimusta ei olisikaan, jokainen tehtäviensä tasalla oleva lakiasiaintoimisto osaa kiertää tilanteen: perustetaan toiseen kohdemaan kanssa sopimuksen tehneeseen valtioon pöytälaatikkoyhtiö, joka nostaa kanteen kohdevaltiota vastaan. Suomi ei ole ollut kertaakaan vastaajapuolella*, mutta suomalaiset yritykset ovat kaksi kertaa** nostaneet kanteen vierasta valtiota vastaan. Jälkimmäinen on yhä edelleen vireillä, ja siinä on kyse juurikin edellä kuvatusta menettelystä. Egyptiläinen monialainen teollisuusjätti halusi nostaa kanteen Egyptin valtiota vastaan, jolloin se tehtiin Suomeen perustetun pöytälaatikkoyhtiön kautta. Tapaus liittyi omaisuustakavarikon jatkamiseen rikossyytteiden hylkäämisen jälkeen. Samalla tavalla amerikkalainen tupakkajätti Philip Morris halusi haastaa Australian oikeuteen plain tobacco packagingista ja onnistui siinä Hong Kongiin rekisteröidyn yhtiön kautta. Tapaus ratkesi Australian hyväksi, eli Philip Morris hävisi.

CETA ja TTIP liittyvät enimmäkseen tulleihin ja tuotestandardeihin. Investointisuoja on vapaakauppasopimuksissa vain perinteinen osa, joka ei tuo mitään uutta voimassaolevaan oikeuteen nähden. Investointisuoja on osa olemassa olevaa todellisuutta.

Julkisuudessa on myös esitetty käsityksiä siitä, että ympäristölainsäädännön kiristäminen tai esimerkiksi kaivosvero olisi vastoin investointisuojamekanismia. Suomi on kyennyt kiristämään ympäristölainsäädäntöään ja verotustaan jo vuosikymmeniä, vaikka samanaikaisesti täällä on ollut ulkomaisia toimijoita. Tietyissä tapauksissa lainsäädäntö voi todellakin mennä niin tiukaksi, että mahdolliset korvaukset tulevat kyseeseen.

Tällä hetkellä Euroopassa on vireillä joukko uusiutuvan energian tuottajien jättämiä kanteita, jotka ovat perua vuoden 2008 talouskriisistä. Esimerkiksi Espanja myönsi uusiutuvalle energialle tuotantotuen (syöttötariffin) Suomen tapaan, mutta katkaisi sen kesken kauden. Tuulivoiman tuottajat vaativat Espanjalta korvauksia. Tšekissä puolestaan aurinkoenergian tuottajista puhuttiin parlamentissa ”aurinkoparoneina”, jotka tuli savustaa ulos maasta. Tšekki sääti aurinkovoimalle taannehtivan haittaveron, mikä tarkoittaa sitä, että vero peritään säätämisajankohtaa edeltäviltäkin vuosilta. Lisäksi aurinkoenergiaa koskevia maankäyttömaksuja korotettiin 500 %. Näitä tapauksia ei ole vielä ratkaistu, mutta voidaan arvioida, että uusiutuvan energian tuottajilla on kohtuulliset mahdollisuudet menestyä vaateidensa kanssa.

Jos Suomi nyt tarkastelee kaivoslakiaan ulkoasiainvaliokunnan kannan mukaisesti, niin mitä pitäisi tehdä? Kun otetaan huomioon, että ainoastaan tehdyt investoinnit voidaan korvata, niin tarkastelu pitää kohdistaa olemassa oleviin kaivoksiin, eikä suunnitteilla oleviin, joihin investointisuojamekanismi ei vaikuta. Investointisuojamekanismin näkökulmasta riskittömin vaihtoehto olisi kansallistaa kaikki yksityisesti omistetut kaivokset korvauksetta, mutta tässä on ongelmana se, että toimi olisi perustuslain vastainen. Jos olemassa olevia kaivoksia puolestaan vaaditaan muuttamaan tuotantoprosessejaan ympäristöystävällisemmäksi, se ei lähtökohtaisesti synnytä korvausperustetta, jos liiketoiminnan jatkaminen on jollain tapaa mahdollista.

Kun ympäristölainsäädäntö kiristyy, Suomessa jopa toisinaan lakkautetaan toimivia yrityksiä niiden aiheuttaman ympäristöriskin perusteella. Viimeksi pari kuukautta sitten korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä lakkautettiin vuodesta 1993 luvallisesti toiminut Nesteen huoltoasema Lohjalla, koska asema sijaitsi pohjavesialueella. Viime vuodenvaihteessa tuli myös voimaan asetus, joka pakotti luultavasti kymmeniä kivenlouhimoita lopettamaan toimintansa, jotka ovat voineet olla vuosikymmeniä toiminnassa, jos ne sijaitsivat liian lähellä asutusta. Säännöksen tarkoitus oli suojella asukkaita melulta. Erään kunnan ympäristönsuojeluvalvoja kysyi minulta syksyllä, kuinka tulisi menetellä tapauksessa, jossa metrimäärän alle jäi yrittäjän oma talo. Jouduin vastaamaan, että asuinrakennus sekin on, eikä tilanteen varalta ole säädetty poikkeusta. Näillä yrittäjillä tai heidän velkojapankeillaan olisi mahdollisuus yrittää käyttää investointisuojamekanismia ulkomaisten pöytälaatikkofirmojen kautta, mutta eivät varmaankaan ole edes harkinneet sitä, koska kansainvälisen oikeuskäytännön huomioon ottaen tietävät häviävänsä käytännössä varmasti ja kyseessä on hyvin kallis menettely. Lähtökohtaisesti ympäristölainsäädäntöä on tiukennettu viimeiset vuosikymmenet jatkuvasti, ja näin tulee voida tehdä jatkossakin. Siihen CETA ei nähdäkseni tuo olennaistakaan muutosta.

 

* Suomen kansallinen oikeusjärjestelmä on määrännyt valtion maksamaan korvauksia Pohjolan voima Oy:lle siitä, että yhtiö ei saanut ottaa käyttönsä Kollajalle rakentamiaan vesivoimaloita, koska Suomi sääti koskiensuojelulain voimaloiden rakentamisen jälkeen. Korvaus maksettiin ainoastaan tehdyistä investoinneista, eikä saamatta jääneestä voitosta.

** Toinen tapaus, jossa suomalainen yritys oli kantajana, liittyi tapahtumasarjaan, jossa Valio perusti kalanjalostustehtaan Neuvostoliittoon (Viron alueelle) yhteistoteutuksena jonkin Neuvostoliiton valtioelimen kanssa. Kun Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, teollisuus yksityistettiin ja Valio menetti omistuksensa. Tällöin hanketta rahoittaneet OKO Pankki ja Sampo pankki vaativat luottotappioitaan itsenäistyneeltä Viron valtiolta ja voittivat tapauksen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän JouniHalonen kuva
Jouni Halonen

Ovatko tuulivoimalle tulevaisuudessa, tukikauden sisällä tapahtuvaan tuotantoon myönnetyt tuotantotuet investointisuojan sisällä? Ihmeellistä. Miten korvaukset määritellään, kun ei tunneta tuotantoakaan myllyjen seisoessa kannattamattoman tuotannon vuoksi?

Käyttäjän jussiairaksinen kuva
Jussi Airaksinen

Syöttötariffi toimii siten, että järjestelmään mukaan päässeille tuottajille annetaan ennalta päätetty takuuhinta määräajaksi heidän tuottamastaan sähköstä. Silloin kun sähkön hinta pörssissä ylittää takuuhinnan, mitään tukia ei makseta. Silloin kun pörssihinta alittaa takuuhinnan, valtio maksaa sähkön tuottajalle erotuksen. Voimalaitoskohtaisesti tietenkin tiedetään, milloin laitos on ollut tuotannossa ja millä teholla.

Syöttötariffijärjestelmän tarkoitus lisätä investointeja tukijärjestelmään kuuluviin energiantuotantomuotoihin sillä, että sijoittaja voi ennalta saadan jonkinlaiset takeet sijoituksen kannattavuudesta.

Noita Espanjan ja Italian tapauksia ei muistaakseni ole vielä ratkaistu. Tuulivoiman tuottajien vaatimukset lähtee siitä, että valtio on kannustanut heitä sijoittamaan lupaamalla takuuhinnan ja pettänyt lupauksensa katkaisemalla takuuhinnan ennenaikaisesti.

Jos ajatellaan tilannetta, jossa sijoitus on osoittautunut tappiolliseksi tukien katkaisemisen takia ja laitos on pistetty seisokkiin, niin korvausta vakiintuneen käytännön mukaan ei määritellä silloin potentiaalisen tuetun tuotannon perusteella, koska saamatta jääneet voitot eivät ole korvattavia. Korvattavaksi voi tulla tällöin laitoksen investointikustannukset, joista on ehkä vähennetty elinkaaren alkupään tuotot.

Tuo mainittu oikeuskäytäntö on luotu tapauksissa, joissa valtiot ovat kansallistaneet öljynporauslauttoja. Öljynporauksessa on jonkinlaiset käyttökustannukset ja noissa tapauksissa valtio on jatkanut toimintaa.

Tuulivoimassa taas kustannukset koostuvat alkuinvestoinnista. Laitoksen ylläpito ei maksa juuri mitään, joten ei sitä kannata purkaakaan ennen teknisen käyttöiän loppua. Jos ajatellaan, että tappiollinen tuulivoimapuisto on itsenäinen yhtiö, se menee luultavasti investointilainanhoitokustannuksien takia konkurssiin ja konkurssipesä realisoi hyvin edulliseen hintaan myllyt jollekin toiselle yhtiölle. Jos kyse on taas isommasta yhtiöstä, jonka toiminnan osa nuo myllyt ovat ja yhtiö pystyy kestämään tappiot, sen ei ehkä silti kannata luopua tuosta elinkaaren kannalta tappiollisesta omaisuudesta, koska omaisuus tuottaa minimaalisilla käyttökustannuksilla edes jotain.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

"Laitoksen ylläpito ei maksa juuri mitään, joten ei sitä kannata purkaakaan ennen teknisen käyttöiän loppua."

Ei näitä kannata purkaa koskaan, se kun maksaa. Veronmaksajat kyllä huolehtivat loppusijoituksesta kuten tapahtuu myös kaivoksien kohdalla. Eli voitot yksityisille, tappiot veronmaksajille. Pelkästään Talvivaaraan on mennyt veronmaksajien rahaa lähes miljardi. CETA tekee veronmaksajien hyväksikäytön vielä helpommaksi.

Toimituksen poiminnat